Ensimmäisen kerran menin tanssilavalle kontaten, enkä ollut edes juovuksissa. Kotimökkini vastapäätä oli pohjois-karjalaisen kylän tanssilava, jossa äitini toimi lipunmyyjänä ja isäni järjestysmiehenä. Olivat panneet minut nukkumaan ja äidin oli tarkoitus tavalliseen tapaansa käydä välillä vilkaisemassa, että nukun. Haitarinsoittoon lienen herännyt, sillä olin kontannut soratien yli tuttuun paikkaan. Joku oli käynyt sanomassa äidille, että ”tyttös konttovvaa tuttipullo hampaissa lavan rappuja ylös”. En osannut vielä kävellä. Riemastuin aina, kun istuin äidin ja isän yhteen liitetyllä käsivarrella heidän tanssiessaan. Niin alkoi intohimoni, joka on jatkunut tähän hetkeen.
Vuosikymmenten aikana olen nähnyt tanssin muutoksen lavoilla. Aiemmin mies vei perusaskeleilla kuin höyryjuna eteenpäin. Hartiat kyyryssä askel, askel, vaihtoaskel ja hytkytys tai pomppu päälle. Yksilöllisiä kuvioita saattoi syntyä viejän humalatilan vahvuudesta. Eikä örveltäjää saanut jättää lattialle. Sittemmin seuraaja uskalsi antaa jo rukkaset ja valita tanssiin lähtönsä. Miehet lopulta oppivat viemään muutoinkin kuin vaihtoaskelilla ja kuuntelemaan rytmiä. Perinnetanssit olivat suosiossa, jenkka, polkka, valssi ja humppa. Tango täytti aina lattian niin, että miehet teryleeneissään juoksujalkaa syöksyivät naisparveen. Tekniikkaan ja otsatöyhtöön panostettiin. Sellainen oli hyvä tanssija, kun virheitä tai poikkeamia ilmaisutavoissa ei tapahtunut. Tanssin lajikirjokin oli kapea.
Nyt lavoilla lajivalikoima on huomattavasti runsaampi. Ja viejät uskaltavat olla persoonallisia eivätkä massahiihtäjiä. Tanssiin on tullut yksilöllinen, monipuolinen koreografia. Espoon Lavatanssijoitten treeneissä Eijan vaativalla opastuksella perinnetanssit ovat onneksi jääneet vähemmälle ja vakiotanssien lisäksi on tullut latinorytmejä ja harvinaisempia tanssilajeja. On fraasien seuraamista, tulkintaa, liukuja, syliin ottoja, amigoja, rocksteppejä, kaulahuiveja, kuljetusta, heittoja, keinuja, kehrää, herkistelyä ja helman pyöritystä. Pullea bumtsini heilahtaa kuin moukari, mutta vyötäröni on yhä löysää spagettia.
Viime vappuaamuna aikaisin huomasin viisi peuraa pihallamme. Hätistin niitä rappusilta, mutta kaikki kääntyivät vain rivissä toljottamaan minua. Panin crocsit jalkaani ja pyjamassa lähdin neuvottelemaan peurojen kanssa. Pakkasyön jäljiltä luonnonmukainen, kumpareinen sammalrinne oli liukas ja vei jalat alta. Nilkka murtui. Nyt nilkkaluusta pohjeluuhun on ujutettu 11-senttinen titaaninaula. Kolme kipsiä olen jo kantanut ja nyt viimeinen kipsi on poistettu. Nilkka on edelleen muodoton, mutta se ei estä minua tanssimasta rollaattorin ja kyynärsauvojen kanssa, vaikka välillä juilii niin hiivatisti. Hidas, hidas, nop, nop on mantra, joka parantaa!
Tanssi on yksilöllinen yhteisölaji. Tanssi vahvistaa persoonallisuutta ja yhteenkuuluvuutta. Tanssi on luomulääke ja elämän energian lähde. Tanssin taika on tuonut satumaan arkipäivään. Ilman tanssia olisin jo laho pökkelö.
Siitä on kahdeksankymmentä vuotta, kun äidinmaidossa sain tanssitartunnan. Yllätyin, kun Espoon Lavatanssijoitten delegaatio muisti minua Eijan johdolla merkkipäiväni vuoksi. Tanssiperheeni jäsenten nimikirjoitukset onnittelukortissa liikuttivat syvästi. Voi, teitä kaikkia rakkaita! Ja miten sattuikaan: Upea, vaaleanpunainen hortensia on lajinimeltään French Bolero!